Venus saattoi peittyä meriin, uusi geologinen tulkinta

Kuvittele seisovasi rannikolla tukahdutetun oranssin taivaan alla, jalat veden äärellä, jossa pinnasta heijastuu happopilvien läpi suodattu aurinko. Se kuulostaa scifiiltä, mutta Venuksen geologian uudelleentulkinta viittaa siihen, että planeetta saattoi joskus olla juuri sellainen: meriä ja rannikkotasankoja peittävä maailma.

Pienet merkit, suuri uudelleentulkinta

Vuosisatojen ajan parhaita Venuksen karttoja ovat tuottaneet 1990-luvun Magellan-radarmissio, joka läpäisi paksut hiilidioksidi- ja rikkihappopilvet ja paljasti karun, tuliperäisen maiseman, jossa on yli 85 000 vulkanismiin liittyvää muodostelmaa. Nuo kartat muovasivat kuvan Venusista maasta vieraalta, sulana serkkuplaneetalta. Nyt University College Londonin Richard Gillin johtama ryhmä väittää, että osa noista muodoista muistuttaa aavistuksen verran muinaisesta merellisyydestä jääneitä jäänteitä.

Tutkimus ei perustu uusiin avaruuslaitteen mittauksiin. Sen sijaan se käy läpi olemassa olevaa tutkaradiokuvaa ja tulkitsee uudelleen kolmea maastotyyppiä. Ensimmäiset ovat monikulmaiset lohko- eli viallisuusverkostot: laajoja kenttiä, joissa toistuvat säännölliset monikulmiot. Aiemmin niitä on tulkittu laajojen laavavirtojen jäähtymishalkeamiksi. Maassa vertailevat monikulmaiset järjestelmät esiintyvät kuitenkin savipitoisissa merisedimenteissä, kun merenpohjan puristuminen ja vedenpoisto synnyttävät poimuntapaisia halkeamia. Ryhmän mukaan Venuksen monikulmioiden geometria, mittakaava ja konteksti vastaavat paremmin merellisen puristumisen syntyä kuin pelkästään tuliperäistä selitystä.

Toinen vihje on joukko valtavia, mutkittelevia uomia, joita kutsutaan canali- eli kanaleiksi. Osa niistä ulottuu tuhansia kilometrejä. Laava voi liikkua kauas, mutta nämä uomat käyttäytyvät enemmän kuin vedenalaiset kanavat, jotka on kaivertanut tiheät, sedimenttirikkaat virtaukset veden alla. Niiden pituudet, mutkakuvioinnit ja tapa päättyä syvempiin altaisiin muistuttavat maapallon vedenalaisia kanavia enemmän kuin maanpäällisiä laavavirtoja. Merkittävää on, että noin kolmasosa monikulmaisista alueista yhdistyy näihin canaleihin, virraten tasangoilta syvempiin painanteisiin ilman ilmeisiä tuliperäisiä lähteitä ylävirrassa.

Kolmas todistusaineisto liittyy poimuttuneisiin vuorijonoihin ja pullistuneisiin alueisiin, jotka voisivat levätä paksujen haihtumajäänteiden päällä, jäämien myötä, kun valtameri haihtui. Ryhmä vertaa tilannetta Messinianin suolaisuuskriisiin Maassa noin 5,5 miljoonaa vuotta sitten, jolloin Välimeri kuivui osittain ja valtavat suolakerrokset kerrostuivat. Uuden artikkelin mallit viittaavat siihen, että Venus olisi voinut kertyä kymmeniä metrejä paksuja suolakerroksia, mikä olisi riittävästi vaikuttamaan siihen, miten litosfäärin muodonmuutokset ilmenivät myöhemmin.

Mitä numerot kertovat

Yhdistämällä nämä havainnot tutkijat arvioivat, että nestemäinen vesi saattoi peittää noin 90 prosenttia Venuksen pinnasta, vesimäärältään noin 40 prosenttia nykyaikaisen Maan valtamerien tilavuudesta. Jos arvio pitää paikkansa, se muuttaa radikaalisti kuvaamme Venuksesta: planeetasta, jonka ajateltiin aina olevan tulinen, planeetaksi joka saattoi ylläpitää laajoja meriä merkittävän jakson ajan historiassaan.

Kuinka sitten vesipitoinen Venus muuttui uuniksi? Todennäköinen syyllinen on karkea kasvihuoneilmiö. Ilmastomallit yhdistettynä isotooppimittauksiin viittaavat siihen, että veden menetys kiihtyi alle miljardin vuoden sitten; kun kriittinen kynnys ylitetään, fotodissosiaatio ja vetyhävikki voivat nopeasti tyhjentää planeetalta sen valtameret ja jättää jälkeensä tiheän, kuuman hiilidioksidi-ilmakehän, jonka näemme tänään.

Miksi tällä on merkitystä Maalle ja kauemmas

Venuksen ilmaston ja vesihistorian ymmärtäminen on enemmän kuin planeetta-arkeologiaa. Se tarjoaa todellisen esimerkin siitä, miten maankaltaiset kiviplaneetat, joilla on samankaltainen koko ja koostumus, voivat poiketa radikaalisti. Tämä on välittömästi olennaista eksoplaneettojen elinkelpoisuuden arvioinnissa ja Maapallon pitkän aikavälin ilmastoennusteiden hahmottamisessa.

Okeanihypoteesin testaaminen vaatii uusia havaintoja. Kaksi tulevaa tehtävää, Euroopan avaruusjärjestön EnVision ja NASAn VERITAS, on tarkoitus tuottaa korkearesoluutioisempia tutkakarttoja, painovoimatietoja ja spektritietoa, jotka voivat paljastaa pintakoostumuksen ja kallioperän rakenteen. Nuo aineistot voisivat vahvistaa, ovatko monikulmaiset kentät puristuneita merisedimenttejä, ovatko canali todella vedenalaisia kanavia ja sijaitsevatko haihtumajäänteet poimutettujen alueiden alla.

Asiantuntijan näkemys

"Kirjoitamme uudelleen planeetan elämäkertaa, jonka luulimme tuntevamme", sanoo tohtori Maya Thompson, planeettageologi Planeettatieteiden instituutista. "Jos Venuksella oli joskus meriä, jotka peittivät suurimman osan pinnasta, siitä tulee laboratorio siitä, miten ilmastot voivat kääntyä. Se kertoo, mitä etsiä kaukaisilla kiviplaneetoilla ja mitkä mekanismit voivat pysyvästi muuttaa elinkelpoisuutta."

Lopputulos: Venus saattoi olla merellinen maailma, ja uudet tehtävät testaavat pian tätä rohkeaa mahdollisuutta.

Yhteenveto

Uusi tulkinta ei sulje asiaa. Mutta se avaa rikkaamman joukon kysymyksiä Venuksen menneisyyden ympäristöistä ja niiden ajoituksista. Tutkakartat, jotka aiemmin vaikuttivat tallentavan vain laavavirtoja, saattavat sen sijaan olla sivuja eräästä hukkuneesta luvusta. On epäselvää, isännöivätkö nuo meret koskaan elämää, ja tällä hetkellä se jää spekulaatioksi. Tuleva tutkimuskymmenvuotiskausi, kohdennetuilla kiertorata-analyyseilla, lupaa joko vahvistaa kadonneen merimaailman tai pakottaa vielä yhden uudelleentulkinnan yhdestä lähimmistä planeettanaapureistamme.